Rakkautta ja villasukkia, osa 2/10

Maija:

TOTTA KAI se Millan puhelu vei taas yöunet. Vaikka tytär vakuutti, että kaikki oli hyvin, hän höpötti liian nopeasti ja kohkasi siitä uudesta vuokralaisestani, jotten kyselisi enempää hänen asioistaan. Ei auttanut muu kuin tarttua taas sukankutimeen. Viiru loikkasi naukaisten keinutuolista, kun hätistin sen paikaltani, mutta hetken päästä kissanrontti jo käpertyi jalkoihini kehräämään. Puikot kilisivät rauhoittavasti. Vaikka malli oli tuttu, piti silmukoita laskea koko ajan. Jo vuosia sitten olin oppinut, että mitä monimutkaisempi oli kuviosukan malli, sitä paremmin se piti ahdistuksen loitolla.

Aurinko oli noussut järven takaa, kun vihdoin laitoin valmiin sukkaparin porstuakaappiin ja rupesin kahvinkeittoon. Viirukin tassutteli maitokupilleen. Jätin purkinpohjalle maitotilkan kahviini ja täytin kissankupin. Radiossa oli lempeä yömusiikki vaihtunut ensimmäisiksi aamu-uutisiksi. Suomea kohti oli tulossa voimakas myrsky, joka oli aiheuttanut Keski-Euroopassa hirmuista tuhoa. Myrskyvaroitus on annettu koko maahan.

Kuuntele osa Kirsti Mannisen lukemana podcastina

PAKKO OLI lähteä heti aamukahvin jälkeen ulkotöihin. Viiru katosi aitan alle hiirijahtiin, kun lähdin rantaan. Vaikka olin siivonnut Rantamökin heti juhannusvieraitten lähdettyä, kävin varmuuden vuoksi ottamassa seinästä irti sekä television että keittiön sähkölaitteet jääkaappia myöten. Lopuksi kannoin terassin tuolit ja pöydän mökin eteiseen, jottei niitä tarvitsisi etsiä myräkän jälkeen järvestä.

Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä osaa, lue se täältä.

Isonmökin olin ajatellut joka tapauksessa siivota huomiseksi, vaikkei uuden vuokralaisen tarkasta tuloajasta ollut tietoa. Mies oli nimittäin kirjoittanut verkkosivun varauslomakkeen lisätietoihin, että tulo voi viivästyä, jos korona sotkee lentoja. Siistiin kuntoon Marko ja Aino olivat Isonmökin jättäneet muuttaessaan lasten kanssa viime viikolla uuteen kotiinsa. Tuuletin silti kaikki vuodevaatteet verannan kaiteella ja petasin puhtaat lakanat sekä parisänkyyn että porstuakamarin kerrossänkyihin. Onneksi terassikalusteita ei tarvinnut täällä ruveta siirtelemään, sillä veranta oli katettu. Riitti, että nosti kukka-amppelin turvaan terassin sohvapöydän alle.

Vielä oli käytävä rantasaunalla, laitettava puuliiterin ovi hakaan ja kiskottava vene laiturin viereltä tukevasti rantahietikolle. Onneksi se laho kuusi kaadettiin toissakesänä keskeltä pihaa, ajattelin rannasta palatessani. Ei tarvitse enää pelätä, että myrsky rojauttaa sen talon päälle.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

IHME KYLLÄ, kirkonkylän K-marketissa ei tullut vastaan yhtään tuttua, vaikka kiertelin hyllyjen välissä pitkään ja keräsin ostoskärryn täyteen tavaraa. Isonmökin varasto piti täyttää saippuoita ja vessapapereita myöten. Paluumatkalla pysäytin auton tienvarteen, kun näin Juuson olevan aidanteossa.

– Pitää siirtää katras tuolta mäkilaitumelta tähän alas, hän seisahtui selittämään rautakankeensa nojaten. – Ylhäällä on se katos niin huteraa tekoa, että lähtee vielä myrskyssä lentoon. Täältä saadaan Lordin kanssa ajettua lampaat navettaan yöksi.

Siinä samassa ojanpohjalta sukelsi rapainen lammaskoira ja haukahti nimensä kuultuaan. Lordi oli ollut hömelö kaupunkilaispentu, kun Juuso oli avovaimonsa kanssa muuttanut Järvenperälle Siltalan Siiri-vainaan vanhalle rappiotilalle. Vaikka Juuso olikin alkujaan kaupunkilainen ituhippi niin kuin Erkkikin oli häntä nimitellyt, hän oli jo toista vuotta pitänyt Lordin kanssa hyvää huolta meidän entisistä lampaista, kun en leskeksi jäätyäni jaksanut enää hoitaa niitä yksin. Niinpä me kaksi naapurusta olimme ystävystyneet.

– Onks sulla taas ylihuomenna ne Maijanpäiväkahvit, jonne tulee puoli pitäjää? Juuso kysyi virnistäen, kun tein lähtöä.

– Eikun vetosin koronaan ja siirsin ne suosiolla ens vuoteen, vastasin naurahtaen. – Mutta poikkea toki kahville jos ehdit!

KOTONA ajoin suoraan Isonmökin pihaan ja vein ostokset sisään. Hermostutti se uusi tulija, kun en tiennyt, mitä se täältä oikein haki, työ- vai lomarauhaa. Ne Millan rahamiespuheetkin ärsyttivät. Voihan olla, että tämmöinen vanha hirsimökki on herralle liian vaatimaton.

Nälkä tekee varmaan ärtyisäksi, päättelin tupaa palattuani ja laitoin eilen nostetut uudet perunat kiehumaan. Heti helpotti, kun olin syönyt puoli kattilallista uusia perunoita voinokareiden ja sipulisillin kera. Seitsemän uutisissa oli jo tulvakuvia Etelä-Suomesta, ja sääkarttaa hallitsi valtava punainen pyörre, joka eteni kovaa vauhtia kohti koillista.

– Ukkoskuurot seuraavat nyt rankkasateita nauhoina lännestä itään, selitti meteorologi totisena. ­– Kannattaa varoa liikkumista vesillä ja ulkona, sillä puuskissa tuuli voi puhaltaa yli 25 metriä sekunnissa.

Kun uutisten jälkeen kävin huutelemassa Viirua sisälle, tuuli tuiversi jo koivunlatvoja. Pääskyset suhahtelivat pihan poikki niin matalalla, että sade alkaisi taatusti ihan pian.

– Nyt ei mennä enää minnekään, sanoin kissalle, kun se luikahti ovenraosta sisälle.

Sen verran se edellisyön valvominen oli jättänyt univelkaa, että menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Juuri kun aioin sammuttaa yöpöydän lampun, valot välähtivät ensimmäisen kerran. Pakko oli vielä nousta täyttämään iso kattila vedellä. Jos tulee pitkä sähkökatko, vedentulo loppuu nopeasti, kun kaivon pumppu ei käynnisty.

– No, ole nyt sitten siinä, sanoin Viirulle, joka oli jo ehtinyt loikata sängyn jalkopäähän. Pimeässä kuulin, miten kissa alkoi kehrätä vaimeasti.

Jossakin vaiheessa yötä heräsin peltikaton jyminään. Sataa kaatamalla, ajattelin silmiäni aukaisematta. Sitten kuului jyrähdys ja toinenkin. En halunnut ruveta laskemaan salamaniskuja, joten vedin peiton korvilleni.

OLI JO valoisaa, kun Viiru herätti minut naukuen. Herranen aika, oliko kello jo puoli yksitoista? Vasta kun ponnahdin sängyn laidalle istumaan, tajusin, että kelloradio oli pysähtynyt jo illalla, sillä kännykkä näytti vasta vähän yli yhdeksää. Olin nukkunut melkein kellon ympäri.

– Lopeta tuo naukuminen, sanoin Viirulle, joka seisoi ulko-ovella häntä pystyssä kuin antenni. – Siellähän sataa kaatamalla!

Pakko oli kuitenkin päästää kissaparka ulos. Jäin hetkeksi ulko-ovelle ihmettelemään vedenpaisumusta. Kuistin räystäskourusta vesi ryöppysi putouksena porraspäähän. Kaatosateen läpi erotti hädin tuskin navetan seinää. Kuistin kattovalokaan ei syttynyt. Sähkökatkos oli varmaan alkanut jo iltayöstä.

Vasta kun yritin mennä kännykällä katsomaan sähkölaitoksen vikakarttaa, tajusin, että sähköt olivat varmaan poikki koko pitäjästä. Kännykässä ei ollut verkkoa eikä yhtään palkkia. Lähin puhelinmastokin oli mykistynyt.

No, onneksi on puuhella ja kattilallinen vettä, ajattelin ruvetessani kahvinkeittoon. Jos kaatosade hellittää iltapäivällä, täytyy lähteä kirkolle. Ehkä siellä puhelimet toimivat ja autossa voin ladata kännykänkin.

Juuri kun olin saanut puuhellaan tulen, kuului ovelta koputus. Kuka nyt tämmöisellä kelillä…

Kuistilla seisoi likomärkä sinipaitainen mies, joka pyyhk­i vettä kasvoiltaan.

– Huomenta! Onkohan tämä se Männistö, josta olen vuokrannut lomamökin? mies kysyi ja esittäytyi Asko Jernströmiksi.

Männistöntien käänteessä oli kuulemma iso koivu kaatunut tien poikki ja mies oli joutunut jättämään autonsa pikitien varteen. Vaikkei matkaa isolta tieltä meidän pihamaalle ollut kuin nelisensataa metriä, hän oli ehtinyt kastua läpimäräksi. Pahoittelin tietysti ja pyysin miehen peremmälle. Kun uusi mökkivieras oli käynyt kylpyhuoneessa vaihtamassa märät vaatteensa Erkin vanhaan tuulipukuun, jonka olin kaivanut eteisen kaapista, istutin miehen kahvipöytään. Hyvin näyttivät sillileivät maistuvan.

Semmoista kiertelyä ja kaarteluahan ne puheet aluksi olivat, vaikka sinunkaupat tehtiinkin. Lennot olivat kuulemma sujuneet yllättävän hyvin, joskin sekä Malagassa että Amsterdamissa oli lentokentällä vaadittu tuore todistus puhtaasta koronatestistä.

– Ihme kyllä, Helsinki-Vantaalla kukaan ei kysynyt mitään, mies hämmästeli. – Jokin moniste vain lyötiin kouraan ja sillä siisti. Ihan kuin täällä ei olisi koko koronasta tietoakaan.

Kun kahvit oli juotu, sade näytti vähitellen hellittävän. Mies lähti verannalle odottamaan, kun kävin pukemassa päälleni.

– Mee sä vain jo autoon istumaan, mä haen moottorisahan, sanoin hänelle verstaalle kiirehtiessäni. Kun palasin autolle sahaa ja bensapänikkää roikottaen, mies otti ne kädestäni ja laittoi takakonttiin.

– Voisinhan mä itsekin, ettei Maijan tarvitse… Jernström mutisi mutta vaikeni, kun ilmoitin meidän vanhan moottorisahan olevan niin konstikas, ettei vieras saa sitä edes käyntiin.

Asko vuokrasi Maijalta mökin.

PUOLESSA TUNNISSA olin pätkinyt koivunrungon sellaisiksi pölleiksi, että saimme ne raahatuksi tien sivuun. Sade oli nyt tauonnut kokonaan. Kun oli ajettu autot peräkanaa Isollemökille ja olin esitellyt paikat Jernströmille, kännykkä kilahti taskussani.

– Jokohan ne sähköt on korjattu? mies kysyi toiveikkaana ja kokeili saman tien lähintä katkaisijaa.

– Ei vielä, mutta puhelinmasto on kai saatu toimimaan, sanoin kaivaen kännykän taskustani. Kolme uutta viestiä vastaajassa, ilmoitti näyttö.

– Hei äiti, Milla täällä! Nyt on tiistai-iltapäivä ja mä oon lähdössä JFK:lta Frankfurtiin ja yritän päästä semmosella lennolla Helsinkiin, joka on siellä keskiviikkona kahden maissa. Mullon kaikki mun kamat mukana, mut jos sä et pääse…

Siinä samassa kännykästäni loppui virta ja näyttö sammui.

– Mitä kello on? kysyin hädissäni Askolta.

– Kohta kakstoista, hän vastasi rannekelloonsa vilkaisten.

– Sori, mun on pakko lähteä nyt saman tien ajamaan lentokentälle, sanoin ovelle rynnäten. – Mun tytär tulee Jenkeistä kotiin!

Ei saa halata. Mulla voi olla korona!

ONNEKSI olin pysähtynyt matkan varrella tankkaamaan ja lähettänyt tekstiviestin Millan kännykkään niin että hän tiesi jäädä kentälle odottamaan. Kello oli nimittäin jo melkein kolme, kun lentokentän kyltit vihdoin häämöttivät edessäni. En ollut käynyt Helsinki-Vantaalla pariin vuoteen ja eksyin rakennustyömaan sokkeloihin. Kun lopulta päädyin ajoteiden keskellä olevan huoltoaseman pihalle, kännykkä pärähti soimaan.

– Äiti, missä sä oot? Milla kysyi hengästyneen kuuloisena.

– Tässä kentällä tän ykkösterminaalin kohdalla olevan huoltoaseman takana, yritin selittää.

– Pysy siinä, mä tuun siihen! Millan huudahti ja katkaisi puhelun. Hetken kuluttua hän raahustikin reppu selässä matkalaukkuaan kiskoen huoltoaseman nurkan takaa ja oikoi maskiaan.

– Ei saa halata! Milla huudahti, kun kiirehdin häntä kohti. – Mulla voi olla korona!

Tyttöparka oli aivan lopussa. Matka oli kuulemma kestänyt melkein vuorokauden. Kun yritin kysyä, oliko äkkilähdölle ollut jokin syy, Milla ei ollut kuulevinaan vaan kömpi auton takapenkille ja nukahti jo ennen kehä kolmosta.

Kaikella on tarkoituksensa.

VASTA KUN lähestyimme Jyväskylää, Milla vääntäytyi istumaan ja kysyi, voitaisiinko poiketa kahvilla. Hänen pitäisi päästä vessaan ja saada jotakin suuhunsa. Kun pysäköin Vaajakosken ABC:n eteen, Milla kaivoi repustaan uuden kertakäyttömaskin ja marssi se kasvoillaan kohti naistenvessaa. Hain tiskiltä kahvimukilliset ja katkarapuleivät. Millalle ostin vielä smoothien ja tuoreen korvapuustin.

– No, mitä se Rob sanoi, kun lähdit näin äkkiä? minun oli pakko kysyä, kun Milla oli suupalojensa välissä selittänyt, miten hänen kämppäkaverinsa, se Paul, oli lähtenyt koronaan kuolleen isänsä hautajaisiin Teksasiin eikä Millalla ollut enää varaa maksaa yksin koko vuokraa.

– Ei mitään, Milla vastasi olkapäitään kohauttaen ja katsoi ohitseni. – Se lähti jo maaliskuussa Floridaan vaimonsa ja lastensa luokse.

No ilmankos! Hetken istuttiin ihan hiljaa. Lopulta sain sanotuksi, että kaikella on tarkoituksensa.

Voi Milla-rukka! Kasvot itkuun vääntyen hän sähähti minulle raivoissaan:

– Ai oliks meidän Mikonkin kuolonkolari tarkoitettu ja faijan sydäri?

Ehkä olisi pitänyt olla vain hiljaa ja antaa Millan purkaa vihansa ja pettymyksensä minuun. Pakko oli kuitenkin selittää, mitä oikein tarkoitin.

– Kultapieni, ei tää ole mitään tyhjää puhetta, sanoin puoliääneen. – Vasta jälkikäteen sen tajuaa, mitä elämä aikoo tarjota menetetyn tilalle.

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 3/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.