Rakkautta ja villasukkia, osa 3/10

Milla:

KUN AAMUYÖLLÄ heräsin, en ensin tajunnut, missä oikein olin, ennen kuin horjuin terassin ovelle. Järven yllä leijui vaaleanpunainen usva, jonka auringonnousu oli värjännyt punaiseksi.

Siinä samassa järven takaa alkoi kuulua kaukaista ulvontaa, joka katkesi raivokkaaseen koiran haukuntaan. Mitä se oli? Värähdin vilusta. Varpaita paleli, oli pakko sulkea ovi ja palata takaisin vuoteeseen. Uni ei kuitenkaan tullut heti, vaikka suljin silmäni. Viime päivien tapahtumat pyörivät mielessä pyörremyrskyn lailla.

Kuuntele osa Katri Mannisen lukemana podcastina

SIITÄ HETKESTÄ lähtien kun olin nähnyt Robin käsiraudoissa televisiossa, oloni oli ollut epätodellinen: niin kuin katsoisin elokuvaa. Paul auttoi minua pakkaamaan käytännössä koko omaisuuteni kahteen matkalaukkuun ja rinkkaan, jonka olin hankkinut helmikuussa Robin ja minun tulevia vaellusretkiä varten. Olimme suunnitelleet menevämme vaeltamaan Teksasin ja Meksikon rajalla olevaan luonnonpuistoon. Sekin reissu oli peruuntunut koronaviruksen takia. Nyt mietin, olisiko reissu ollut peitetarina Robin huumebisneksille.

Koronaviruspandemian autioksi jättämät lentokentät olivat kuin suoraan katastrofielokuvasta, jossa muutamat eloon jääneet välttelevät toisiaan, koska eivät voineet tietää, ovatko muut vaarallisen viruksen kantajia. Siinä vaiheessa kun isoon jumbojettiin nousi kanssani vain pari kourallista ihmisiä maskit kasvoillaan, tunsin siirtyväni pysyvästi toiseen todellisuuteen. ”Tällaista kohtausta mä en ole nähnyt edes elokuvissa”, mietin mielessäni.

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

ENSIMMÄINEN ASIA, joka tuntui jollain lailla todelta uutisvideon jälkeen, oli äiti, joka oli minua vastassa lentokentällä. Äiti näytti samalta kuin aina itsekudotussa villatakissaan ja kumisaappaissaan. Kaipasin äidin halausta niin että itketti, mutta pelkäsin saaneeni jossain matkan varrella koronaviruksen kaikista varotoimista huolimatta. Kömmin vanhasta muistista auton takapenkille. Vasta kun äiti lähti ajamaan, tajusin, että etupenkki olisi ollut vapaa. Isä ei enää koskaan istuisi siinä. Se oli viimeinen pisara. Yhtäkkiä tunsin itseni kuolemanväsyneeksi.

Kaikella on tarkoituksensa.

AURINKO OLI jo korkealla, kun heräsin seuraavan kerran Rantamökin pienessä makuualkovissa. Järvenselkä kimalsi kutsuvana auringossa. Oli aika lähteä aamupesulle.

”Kaikella on tarkoituksensa”, kuulin mielessäni äidin sanat, kun kumarruin laiturin päässä huuhtelemaan kasvoni viileällä järvivedellä.

Kun äiti oli sanonut niin pysähtyessämme kotimatkalla tankkaamaan, olin suuttunut hänelle. Rantamökissä nukutun yön jälkeen, tutun maiseman rauhassa, sanat alkoivat tuntua todelta. ”Kuiiiik ko kuiik ko kuiiii…” kuikka alkoi huutaa järven toisella laidalla. Yhtäkkiä syvä levollisuus täytti minut. Kaikki järjestyisi tavallaan. Kaikki kääntyisi parhain päin ajallaan.

Riisuin pyjaman laiturille ja hyppäsin sen enempää miettimättä yön jäljiltä vilpoiseen veteen. Se oli sittenkin kylmempää kuin olin odottanut ja sai minut haukkomaan henkeä. Vastustin kiusausta nousta vedestä ja lähdin sen sijaan uimaan kohti parin sadan metrin päässä olevaa Pikkusaarta. Pikkusaari oli pikemminkin luoto kuin saari. Sinne kilpaa uiminen oli ollut minun ja Mikon yhteinen kesätraditio aina siitä asti kun olin pystynyt uimaan luodolle isoveljen perässä. Olin voittanut hänet kisassa ensimmäistä kertaa Mikon viimeisenä kesänä. Veljen muistaminen kouraisi sydäntä. Tukahdutin kivun kiihdyttämällä uimatahtia.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

JUURI KUN nousin luodolle huohottaen, näin kuinka niemen takaa lipui esiin soutuvene. Soutaja näytti vieraalta. Tyypin hartioiden leveydestä ja määrätietoisista aironvedoista päättelin hänen olevan mies. Samassa tajusin, että seisoin luodolla ilkosillani. Hyppäsin takaisin veteen juuri kun mies kääntyi katsomaan suuntaani. Hän näytti jähmettyvän paikoilleen. Ehkä mies oli vielä likinäköisempi kuin minä ja yritti selvittää, oliko vedestä kohoava pääni ehkä poiju tai järvelle eksynyt lentopallo. Hätäpäissäni nostin käteni tervehdykseksi.

– Huomenta! huusin kun en keksinyt muutakaan.

Mies vastasi kättään heilauttamalla ja jatkoi soutamista samaan vakaaseen tahtiin kohti järven toista rantaa.

Jostain syystä tunsin poskiani punottavan, kun lähdin uimaan takaisin Rantamökille. Soutajan täytyi olla se tyyppi, joka oli vaimonsa kanssa ostanut Siltalan vanhan tilan ja ottanut äidin lampaat hoitoonsa. Yritin muistella, mitä äiti oli kertonut miehestä, mutta pakko oli tunnustaa, etten ollut kuunnellut äidin juttuja kotipuolesta kovinkaan tarkkaan. Järvenperän tapahtumat olivat tuntuneet Losissa niin kaukaisilta.

JUURI KUN puristelin pyyhkeellä kuivaksi hiuksiani mökin terassilla, tunsin, kuinka jokin pehmeä sipaisi nilkkaani. Kiljaisin säpsähtäen, sillä mielessäni välähti kuva jättirotasta. Niitä näki välillä Losissa. Onneksi tunkeilija oli tutumpi hahmo.

– Viiru! Mitä sä oikein säikyttelet mua? huokaisin helpottuneena, kun kissa tuli uudestaan kiehnäämään jalkaani vasten. Nostin sen syliini ja aloin rapsuttaa sitä korvan takaa. Viiru alkoi kehrätä tyytyväisenä.

– Joko täällä ollaan hereillä? äidin ääni kysyi terassin porraspäästä.

– Mä kävin jo aamu-uinnillakin, vastasin reippaasti ja päästin Viirun sylistäni.

Äidillä oli mukanaan pärekori, josta hän nosteli kuistin pöydälle termospullon, vastaleivottuja sämpylöitä ja voita.

– Täällä on aamuisin viileää, hän sanoi ja veti lopuksi korista esiin punaisenkirjavat villasukat.

Tunnistin upean punaisen värin olevan peräisin veriseitikeistä, joita olin monet kerrat itsekin kerännyt äidin kanssa lankojen värjäämistä varten. Äiti oli ollut aina tunnettu omista villasukkamalleistaan, mutta tällaisia en ollut nähnyt ennen. Sukissa oli pitkät säärystinmäiset varret ja upeat kuviot. Kun vedin sukat jalkaani, ne tuntuivat erityisen pehmeiltä, kevyiltä ja lämpimiltä.

– Miten sä olet saanut näistä näin pehmeät?

– Siinä on puolet alpakanvillaa.

– Oho, mistä sä olet sitä saanut? ihmettelin. – Sehän on hurjan kallista.

Voi olla, että mä annoin vähän väärän kuvan siitä, miksi mä lähdin Suomeen.

Olin ollut New Yorkissa opiskellessani kaksi kuukautta palkattomana harjoittelijana kylmänaralle muotisuunnittelijalle, jolle ei kelvannut mikään muu kuin puhdas alpakanvilla. Hänen ”vauva-alpakan” villasta käsin kudottujen neulepuseroidensa hinta oli ollut tuhannesta dollarista ylöspäin.

– Juuson kaverilla on alpakoita terapiaeläiminä. Päätettiin kokeilla miten niiden villaa saisi yhdistettyä lampaanvillaan, äiti paljasti.

– Ja Juuso oli siis…?

– Juuso. Kyllähän mä Juusosta olen puhunut. Se on se nuorimies, joka on Siltalan uusi isäntä.

– Niin siis se, joka otti vaimonsa kanssa meidän lampaat?

– Entisen avovaimonsa kanssa, äiti täsmensi. – Ei ne ehtinyt asua täällä yhdessä vuottakaan. Kun pakkaset alkoivat, Ansku lähti takaisin Espooseen.

– Routa porsaan kotiin ajoi, minä hymähdin.

Äiti vilkaisi minuun kysyvästi. Tajusin, että olin vahingossa viitannut omaankin kotiinpaluuseeni. Huono omatunto kaihersi sydänalaa, kun en ollut kertonut äidille totuutta.

– Voi olla, että mä annoin vähän väärän kuvan siitä, miksi mä lähdin Suomeen, aloitin varovasti.

Äiti nyökkäsi. Totta kai hän oli arvannut, ettei minun kotiinpaluuni johtunut korkeasta vuokrasta eikä uskottomasta miesystävästä. Niinpä kerroin alkuun takellen, lopussa itkua tuhertaen Robin huumekuvioista. Jos äiti järkyttyi kuullessaan Robin rikosepäilyistä, hän onnistui mestarillisesti pitämään pokkansa.

– Tuskin ne sinua täältä tulevat käsiraudoissa hakemaan, äiti hymähti lopuksi. – Tärkeintä on, että olet nyt täällä hengissä ja turvassa!

ÄIDIN MENTYÄ olo tuntui kevyeltä ja lämpimältä. Nostin jalat terassin kaiteelle ja otin kuvan äidin kutomista villasukista. Kuvan taustalla näkyi aurinkoinen järvimaisema. Laitoin kuvan Instagramiin ja kuvatekstiksi englanniksi ”Äidin tekemät villasukat lämmittävät jalkoja, kotimaisema sydäntä.
#onnellisuus
”.

Tuskin olin saanut kuvan ladattua Instagramiin, kun puhelimeni alkoi soida Whatsapp-puhelun merkiksi.

– Siellä näyttää niin ihanalta, että tulen kohta itsekin sinne, Paul fiilisteli ja kertoi, ettei länsirintamalla ollut mitään uutta. Kukaan ei ollut vielä tullut kyselemään perääni, ja koronaepidemiauutiset olivat jyränneet alleen kaikki Robiin liittyvät uutiset. – Miltä tuntuu olla kotona?

– Paremmalta kuin odotin, minä myönsin ja kerroin sitten aamu-uinnistani ja oudosta soutajasta.

– Uuuh… Jos tämä olisi romanttinen komedia…, Paul aloitti.

– Onneksi ei ole, minä keskeytin hänet. – Vaan tylsä kasvutarina naisesta, joka löytää rauhan lapsuuden maisemistaan.

– Väitätkö, ettet ole vielä google-stalkannut miestä, Paul varmisti.

– En tiedä edes hänen sukunimeään, minä huomautin.

Totta kai uusi naapuri oli herättänyt uteliaisuuteni. Ei romanttisessa mielessä, vaan niin kuin kuka tahansa tuntematon naapuri. Paulin soittaessa olin juuri ollut tarkistamassa, oliko äidillä ketään Juuso-nimistä Facebook-kaveria.

– Oletko jo katsonut Tinderistä? Paul kysyi.

– Tinderistä? minä ihmettelin. – Miksi tyyppi, joka ei näytä olevan edes Facebookissa, olisi Tinderissä?

– Mitä menetettävää sinulla muka on, Paul yllytti.

– Hyvä on, mutta vain sinun iloksesi, sanoin ja aloin ladata Tinderiä puhelimeeni ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.

SILLÄ VÄLIN kun asensin ohjelmaa uudestaan, Paul kertoi minulle elokuvakäsikirjoituksesta, jota hän oli alkanut rustata Rob-paljastuksen innoittamana.

– Jos tästä tehdään elokuva, lupaan, että järjestän sinut puvustamaan sen, Paul fiilisteli.

Minä hymähdin samalla kun odotin jännittyneenä, millaisia ehdokkaita Tinder tarjoaisi minulle. Olin laittanut hakuetäisyydeksi kymmenen kilometriä ja ikähaarukaksi 25–35 vuotta. Arvioin äidin juttujen perusteella, että alle 25-vuotias ei muuttaisi maalle lammasfarmariksi ja yli 35-vuotiasta ei äiti kutsuisi nuoreksi mieheksi.

Ensimmäinen ehdokas oli entinen luokkatoverini Heikki, joka kuvien perusteella oli vaihtanut hevitukkansa, bändipaitansa ja mustan pitkän nahkatakkinsa ”isänmaalliseen kaljuun” ja maihinnousutakkiin, jonka hihassa oli Suomen lippu. Pyyhkäisin vasemmalle hyljätäkseni osuman samalla kun selostin Paulille mitä teen.

Toinen ehdokas oli urheiluauton edessä patsasteleva pikkutakkimies, joka kuvauksensa perusteella asui Helsingissä ja etsi ”salaista seksiseuraa”.

– Tinder näyttää myös miehet, jotka ovat olleet äskettäin paikkakunnallasi, Paul muistutti, kun ihmettelin, miksi Tinder tyrkytti minulle jotain hesalaista.

Kolmas tyyppi oli poninhäntäkundi, jolla oli parta, villapaita ja lämmin hymy. Nimi oli Juuso ja ikä oli 28. Seuraavassa kuvassa näkyi tuttuja suomenlampaita. Tunnistin ainakin Pilven ja Pörrön, jotka olin itse nimennyt.

– Bingo! naurahdin ja kerroin Paulille, mitä kuvissa näkyi.

– Pyyhkäise oikealle, Paul yllytti.

Katsoin Juuson hymyä ja hyväksyin miehen pyyhkäisemällä oikealle.

– Hyvä tyttö! Paul kehui.

Kun olimme lopettaneet puhelun, huomasin, että Instagramiin oli tullut sillä välin useita tykkäyksiä ja 5 uutta viestiä. ”Mistä noita ihania sukkia saa?”, Losin huippustylisteihin lukeutuva Miranda kyseli yksityisviestillä. Olin aloittanut urani Losissa Mirandan avustajana ja tiesin, ettei hän kysynyt tätä kohteliaisuudesta. Miranda näki sukissa jotain erityistä.

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 4/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.