Rakkautta ja villasukkia, osa 4/10

Maija:

– MUISTATKOS, kun Millalle ei silloin vaihto-oppilaaksi lähtiessä kelvanneet muuta kuin mustat villasukat, sanoin Viirulle, kun palasimme peräkanaa Rantamökiltä, kissa edellä kipittäen ja minä koppaa kantaen sen kintereillä. Millalla oli siihen aikaan se kausi, että kaiken piti olla mustaa. Tukkahan tytöllä oli ollut pikimusta syntymästä saakka niin kuin anoppivainaallakin.

Viiru ei tietenkään vastannut. Sen sijaan se Asko Jernström nousi seisomaan meidän ulkoportailta ja toivotti hyvää huomenta. Nolotti vähän. Toivottavasti mies ei kuullut minun puhuvan kissalle kuin jokin vanha höperö. Onneksi Askolla oli asiaakin.

Kuuntele osa Kirsti Mannisen lukemana podcastina

– Oliskohan täällä missään nopeampaa verkkoyhteyttä? hän kysyi ja nosti tietokonelaukun jaloistaan. Hänelle oli kuulemma lähetetty Espanjasta jokin isompi tiedosto, jonka lataaminen ei tuntunut mökillä etenevän, vaikka verkkoyhteys muuten toimi ihan kohtuullisesti.

– Se johtuu varmaan siitä veelanista, selitin, kun päästiin sisälle työhuoneeseeni. – Täällä tietokoneen saa suoraan kiinni valokuidun päätelaitteeseen, mutta kun yhteys on jaettu mökkeihin langattomasti ja Isomökki on niin kaukana rannassa, niin se on paljon hitaampi se yhteys siellä, vaikka siinä on vahvistinkin välissä. Odotas, mä otan oman koneeni irti… noin… käykö sun koneeseen tämmöinen piuha?

– Joo, käy oikein hyvin, mies sanoi ilahtuneena, istui työpöytäni ääreen ja kaivoi kalliin näköisen kannettavan tietokoneen laukustaan. – Kiitos, Maija! Ei tässä varmaan kauan mene…

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

– No, mä laitan kahvin sillä aikaa, sanoin tupaan lähtiessäni. – En ehtinyt itekään vielä juoda, kun piti käydä ensin ruokkimassa tuo karanteenipotilas.

Tuskin olin ehtinyt saada pöydän katetuksi ja kahvin valmiiksi, kun Jernström tuli jo tyytyväisenä työhuoneesta ja jätti tietokonelaukkunsa ovensuuhun. Yhteys oli kuulemma ollut tuulennopea, paljon nopeampi kuin hänen omassa toimistossaan Espanjassa.

– Joo, on se valokuitu toiminut ihan hyvin, selitin kahvia kaataessani. – Vaikka silloin, kun tänne perustettiin se verkko-osuuskunta, Erkki ei olis millään tahtonut panna niin paljon rahaa likoon, mutta antoi se sentään periksi, kun sanoin, että pitäähän meidänkin olla mukana, vaikka vain kannatuksen vuoksi, jos kerran semmoinen kuitu saadaan tänne syrjäkylälle.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

JUURI KUN ehdin haukata voileivästä, kännykkä alkoi kajautella sitä dingdongiaan. Oli ollut pakko laittaa puhelimeen semmoinen soittoääni, joka kuului talon joka kolkkaan. Soittaja oli Juuso. Äänestä kuuli heti, että nyt oli jokin hullusti. Juuso oli herännyt aamuyöllä siihen, että Lordi oli haukkunut kuin hengenhädässä. Kun Juuso oli aikonut päästää koiran ulos, navetan takaa oli kuulunut ihan selvästi suden ulvahdus.

– Just ja just sain Lordin kaulapannasta kiinni, ettei se rynnännyt suoraan suden suuhun, Juuso selitti ja kuulosti vieläkin järkyttyneeltä. – Kun pistin koiran hihnaan ja lähdin lampun kanssa kiertämään laidunta, näkyi sähköaidan takana ojanpenkan savessa ihan selvät sudenjäljet. Lampaat oli onneksi kaikki tallella mutta tietysti ihan vauhkoina ja yhteen läjään pakkautuneina navetan seinustalla. Saparot suorina ne juoksi sisälle, kun avasin navetan oven. Nyt vasta aamulla huomasin, että Pörröllä on takapäässä verta.

– Eiks Pörrö ole niitä, jotka asutettiin vasta huhtikuussa? kysyin varmuuden vuoksi. Pörrö oli lauman paras uuhi ja siksi siitä ja muutamasta muusta katraan emälampaasta oli päätetty lammasneuvojan yllytyksestä tehdä syyspoikivia. – Se on varmaan luonut karitsansa. Mä tulen samantien katsomaan!

– Susi on käynyt naapurissa säikyttämässä lampaita, onneksi se ei ehtinyt päästä sähköaidasta läpi, muuten olisi tullut raatoja, selitin Jernströmille samalla kun vedin kumisaappaat jalkaan. –Ole hyvä ja ota itse lisää kahvia ja leipää, mutta voisitko laittaa maitopurkin jääkaappiin, kun lähdet!

Pakko ruveta pitämään koko katrasta sisällä yöt, kun ei ole varaa kunnon susiaitaan.

PÖRRÖ-PARKA painautui minua vasten kuin turvaa hakien, kun tutkin sen Siltalan navetassa. Muu katras oli jo laskettu laitumelle, mutta lampaat näyttivät pysyttelevän tiukasti yhdessä Lordin valvovan katseen alla.

– Tähänkö karsinaan Pörrö ajettiin yöllä? kysyin Juusolta. Kun sain myöntävän vastauksen, rupesin kiertämään karsinan reunoja pehkuja potkien. Takimmaisesta nurkasta löytyikin lopulta istukan jäänteet ja verinen mytty, jonka kalvojen sisällä näkyi olevan pari pientä karitsanalkua.

– On sieltä ilmeisesti kaikki tullut kerralla ja luonto hoitaa loput, totesin ne tutkittuani. – Tuskin tämän takia tarvitsee eläinlääkäriä vaivata, kun syykin on ihan selvä. Pörrö on tietysti jäänyt siinä pakomylläkässä toisten lampaiden jalkoihin.

Juuso oli helpottunut, vaikka totta kai kahden hyvän karitsan menetys harmitti ja sudenjäljet pelottivat. Nyt kun susi oli saanut vainun lampaista, oli vain ajan kysymys, milloin se palaa takaisin ja kaivautuu vaikka sähköaidan ali.

– Pakko ruveta pitämään koko katrasta sisällä yöt, kun ei ole varaa kunnon susiaitaan, Juuso huokasi, kun tultiin navetalta tupaan. – Mä jo aamuyöllä tsekkasin netistä, mitä sellainen petoaita tulis maksamaan vaikka vaan tohon alalaitumen ympärille, mutta ei meikäläisellä taida olla siihen varaa. Pitäs olla tuplasti lampaita, että siihen sais valtiolta avustusta.

– Hei, jos tarttet lainaa… aloitin, mutta Juuso torjui heti tarjoukseni.

– Eihän sullakaan oo nyt ylimääräistä, kun saksalaiset jäi tänä kesänä tulematta. Eiks sulla nytkin oo vaan yks vuokralainen? hän huomautti ja oli tietysti ihan oikeassa.

OLIN JO pihamaalla lähdössä, kun Juuso kaivoi kännykän taskustaan, näpelöi sitä hetken ja työnsi lopulta kännykän näytön eteeni.

– Tota, tiedätsä, kuka tää vois olla? Mulla oli jäänyt vahingossa Tinder päälle. Se on sellainen treffiappi. Ja sinne tuli tämmönen, hän mutisi vähän nolona.

Vaikka aurinko paistoi kännykän näyttöön niin että kuvaa hädin tuskin erotti, tunsin toki tuon polkkatukkaisen ja suurisilmäisen tytön, joka kuvasta tuijotti.

– Joo, toi on mun tytär, se Milla. Se on tullut just jenkeistä kotiin, mutta on nyt varmuuden vuoksi karanteenissa meidän Rantamökissä, vastasin vaivoin hymyni hilliten. – Oliskohan silläkin jäänyt tuo… mikä tuo nyt on… tuo tinderi vahingossa päälle?

JERNSTRÖM oli tietysti jo lähtenyt, kun tulin kotiin, mutta kahvikupit oli pinottu siististi tiskipöydän kulmalle, sämpylät pantu suojaan lautasen alle ja voi ja maitopurkki jääkaappiin, totesin tyytyväisenä. Kello oli jo sen verran paljon, että laitoin perunat kiehumaan ja kaivoin pakastimesta pikkurasian valmiiksi paistettuja muikkuja, joita oli jäänyt juhannuksesta yli.

Kun kävin kasvimaalta hakemassa tilliä ja salaatintarpeet, näin Jernströmin lähtevän autollaan Isonmökin pihasta kylille päin. Olishan tässä nyt samalla ruokkinut kolme kuin kaksi, ajattelin ruokaa laittaessani. Sääli, ettei mies ollut halunnut mökkivarauksen yhteydessä edes puolihoitoa.

Alun alkaenhan ne oli semmoisia ituhippejä, niin kuin isäs niitä nimitteli ja koko pitäjä haukkui niitä vielä pahemmilla nimillä.

MILLA MAKASI laiturilla ottamassa aurinkoa, kun tulin ruokakorin kanssa Rantamökin terassille.

– Ihanaa! Uusia perunoita ja muikkuja! hän huudahti ja nosteli ruoka-astiat pöytään.

– Jälkiruuaksi saat käydä itse poimimassa ahomansikoita aitan takaa, sanoin Millalle.

– Voi, vieläkö niitä kasvaa siellä? hän henkäisi ja näytti hetken ihan siltä pikkutytöltä, joka oli silmät loistaen kantanut minulle heinänkorressa ensimmäiset metsämansikat.

Oltiin jo syöty, kun muistin sen Juuson tinderijutun. Milla-parka hämmentyi, kun kerroin, että Juuso on näyttänyt hänen kuvansa kännykästä ja kysellyt, tiesinkö kuka tuo nainen oli.

– No mä nyt latasin sen taas pitkästä aikaa ihan vaan nähdäkseni, onks ketään vanhoja koulukavereita maisemissa, Milla selitti posket punottaen, mutta kysyi sitten, minkälainen tyyppi se Juuso oikein oli.

– No, alun alkaenhan ne oli semmoisia ituhippejä, niin kuin isäs niitä nimitteli ja koko pitäjä haukkui niitä vielä pahemmilla nimillä, vastasin huokaisten. – Tai enemmän se Ansku, se Juuson avovaimo oli semmoinen… mitenkä sen nyt sanois, no semmonen… vegaani, tiedäthän. Kun ne tuli ensimmäisen kerran meille kahville, niin mikään mitä pöydässä oli, ei sille naiselle kelvannut. Pulla oli tehty maitoon ja siinä oli voita ja muniakin, ja kinkkuleivät, nehän ne vasta kauhistus olikin. Kun yritin ehdottaa, että laittaisin juustoleipiä, nekään eivät kuulemma käyneet, olis pitänyt olla jotakin kasvisrasvajuustoa. Juuso sentään söi ihan reippaasti, vaikka se Ansku sitä mulkoilikin.

– Eiks isä nostanut meteliä? Milla ihmetteli. – Sehän piti mulle hirveen saarnan silloin kun mä tulin ekalle lomalle taidelukiosta ja ilmoitin ruvenneeni kasvissyöjäksi.

– Ei se ollut onneksi kotona silloin vaan kirkolla jossain kokouksessa, vastasin. – Ja sittenhän siitä meni vaan pari viikkoa, kun isäs…

Vesissä silmin istuttiin hetki ihan hiljaa Millan kanssa. Oli se kumma, että vaikka kyläläisille ja Juusollekin pystyi puhumaan ihan tyynesti Erkin infarktista ja kuolemasta, niin nyt nousi pala kurkkuun. Milla oli tullut silloin hautajaisten aikaan kotiin vain pariksi viikoksi, kun sillä alkoi isot kuvaukset Amerikassa. Ei siinä silloin paljon ehditty tehdä surutyötä, kun piti hoitaa perunkirjoitus ja muut paperiasiat ennen hänen lähtöään.

– TOTA… mitä sitten tapahtui? Milla kysyi lopulta. – Siis sähän oot kai oikein ystävystynyt sen Juuson kanssa.

– No, se talvi otti niille tietysti koville, vaikkei Siltalassa silloin ollut muita eläimiä kuin sen Anskun vanha poni, niin ja Lordi, sellainen hömelö lammaskoiranpentu, jatkoin muistelua. – Niiltä jääty vesijohto ja ponilta loppu heinät ja sähkökeskuksesta meni pääsulakkeet jatkuvasti, kun ne yritti sähköpuhaltimilla pitää taloa ja tallia lämpimänä. Autoahan niillä ei siihen aikaan ollut, ihan periaatteesta kuulemma. Ei sitä kukaan ihmetellyt, kun helmikuun alkupuolella kylällä levis huhu, että sen Anskun isä oli käynyt hakemassa mersullaan ja hevostrailerillaan tyttärensä ja sen ponin takaisin Espooseen.

– Aika paha, Milla sanoi päätään pudistaen.

– Itse asiassa luulen, että Juuso oli helpottunut, kun Ansku lähti, sanoin ihan suoraan. – Seuraavalla viikolla näin Juuson aamulla bussipysäkillä, kun ajoin siitä ohi. Poikaparka ei tiennyt, ettei koulubussi kulkenut, kun oli hiihtoloma, joten poimin sen kyytiin. Juuso oli nimittäin menossa kirkolle ostamaan Toropaisen Keijon vanhaa pakettiautoa, josta oli ollut ilmoitus netissä.

– Ai sitä iankaikkisen vanhaa vihreetä romua? Milla kauhistui. – Sehän oli puhkiruostunut jo silloin, kun mä olin abikesänä pitämässä uimakoulua kirkonkylän rannassa.

– Juujuu, sen se Juuso olis ostanut ja maksanut tonnin, mutta onneksi sain puhuttua sen ympäri. Kun isäs transitti seisoi tyhjän panttina tallissa, myin sen Juusolle sopuhintaan ja vähittäismaksulla, tunnustin. – Siitä se sitten alkoi, ja niin me tehtiin jonkinmoinen YYA-sopimus…

– Mikä?

– Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus, ethän sinä ressu sitä voi muistaa, sehän tais loppua jo ennen sun syntymääsi, selitin naureskellen. – Se oli semmoinen sopimus, jonka Suomen oli pakko solmia sotien jälkeen Neuvostoliiton kanssa, mutta meillä se toimii edelleen oikein hyvin. Jos täällä tarvitaan miestä hommiin, soitan Juuson hätiin, ja jos Juuso tarvitsee neuvoja, se kysyy multa. Viime kesänä siirrettiin meidän lampaat Siltalan navettaan, kun en olisi jaksanut hoitaa niitä talven yli yksikseni täällä Männistössä. Nyt on Juusolla katraassa jo viiskymmentä päätä, kun se jätti keväiset karitsat itselleen kasvamaan. Että sellainen Juuso se on, oikein hyvä mies, niin että älä vain rupea sen tunteilla leikkimään, lisäsin naurahtaen vaikka olin ihan tosissani. – Emännän se tarvitsee eikä mitään lomaromanssia!

Ehkä se oli vähän jyrkästi sanottu, mutta halusin Millan ymmärtävän, että Juuso oli ihan liian hyvä ja vilpitön mies tuommoisiin suuren maailman tinderileikkeihin. Milla oli nuorempana tuntenut turhan paljon vetoa kaiken maailman pahoihin poikiin. Tuskin se muuten olisi siihen Robiinkaan haksahtanut, jos siinä ei olisi ollut vähän seikkailun makua. Vaikka totta kai uskoin, ettei Milla ollut tiennyt mitään sen roiston huumebisneksistä.

Ehkä tyttö oli loukkaantunut, kun olin kieltänyt sitä leikkimästä Juuson tunteilla.

MILLA EI PUHUNUT mitään, kun lähdettiin yhtä matkaa talolle päin. Ehkä tyttö oli loukkaantunut, kun olin kieltänyt sitä leikkimästä Juuson tunteilla. Mutta niin kuin anoppivainaa aina tapasi sanoa, ”se ei tapojaan muuta, joka ei mieltään pahoita”. Martan kanssa sitä mielipahaa oli kyllä riittänyt.

Vasta aitan nurkalla Milla kysyi:

– Hei, onks sulla lisää niitä villasukkia?

– On toki, koko porstuakaappi täynnä, vastasin vähän ihmeissäni. Eikö nyt yhdet sukat riittäneet näin keskellä kesää?

– Voitsä tuoda niitä mulle lisää Rantamökkiin, Milla pyysi.

– Minkä värisiä sä tahdot? kysyin vielä hämmästyneempänä, vaikka aloinkin jo aavistaa, että Milla suunnitteli jotakin.

– Ihan minkä värisiä vaan, hän vastasi virnistäen. – Mitä hurjemman värisiä, sen parempi!

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 5/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.