Rakkautta ja villasukkia, osa 5/10

Milla:

”NE SINISET sukat joista julkaisit tänään kuvan ovat upeat. Voinko saada niitä kaksi paria koossa 8?” Mirabella laittoi minulle englanniksi yksityisviestin Instagramissa.

– Hihii, hihkaisin ääneen ja näin mielessäni mihin tämä voisi johtaa.

Mirabella oli Losin käytetyimpiä stylistejä, joka muun muassa vaatetti puolet Hollywoodin tosi-tv-tähdistä. Jos hän rakastuisi äidin tekemiin sukkiin, olisi vain ajan kysymys, kun ne löytäisivät tiensä hänen asiakkaidensa musiikkivideoihin, Instagram-kuviin ja ehkä jopa televisiosarjoihin. Mitä kovempi kysyntä sukilla oli, sitä enemmän niistä voisi pyytää rahaa. Parhaassa tapauksessa sukkien myynnistä ulkomaille voisi tulla äidille uusi sivubisnes.

Kuuntele osa Katri Mannisen lukemana podcastina

”Nämä sukat ovat käsintehtyjä ja uniikkeja. Siniset ovat sinun kokoasi. Mitä pidät näistä vihreistä?” vastasin englanniksi ja liitin viestiin kuvan metsän ja sammaleenvihreistä sukista, joista en ollut vielä laittanut kuvaa Instaan.

Tiesin sattumalta, että jalkamme olivat samankokoiset. Olin joutunut lainaamaan Mirabellan tennareita eräissä mainoskuvauksissa omieni kastuttua, kun syöksyin mereen lennähtäneen huivin perään.

”Aivan upeat!” Mirabella vastasi. ”Onko sinulla vielä minun osoitteeni?”

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

– EIKÖ SIELLÄ Kaliforniassa ole niin lämmin, ettei siellä tarvita villasukkia? äiti ihmetteli, kun pyysin häneltä isoa pehmustettua kirjekuorta sukkia varten.

– Kesällä kyllä, mutta varsinkin Venice Beachilla, jossa kaverini asuu, talvet ovat yllättävän kylmät ja koleat, eikä talojen eristys ja lämmitys ole lähellekään sitä mitä Suomessa.

Olin kertonut äidille vain, että villasukat olivat menossa ystävälle, joka oli ihastellut sukkieni kuvia netissä. Epäilin, että äiti pitäisi haihatteluna salaista suunnitelmaani tehdä hänen villasukillaan bisnestä. Suomessa, jossa lähes jokaisella oli äiti, mummo tai isotäti, joka osasi kutoa villasukkia, sukkien brändääminen luksustuotteeksi olisi vaikeampaa kuin Losissa. Koronavirusepidemian takia Jenkeissäkin oli menossa oikea kotoilubuumi. Ihmiset kaipasivat lämpöä, kotoisuutta ja mukavuutta ja siihen rakoon äidin villasukat sopivat kuin nenä päähän.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

ENSIMMÄISET PÄIVÄT roikuin lähes koko päivän kännykkä kädessä. Silloin kun en selannut Instagramia odottaen miten muut suhtautuisivat laittamiini villasukkakuviin, etsin tietoja Robin oikeusjutusta. Kaksi viikkoa kiinnioton jälkeen pikku-uutinen floridalaisessa lehdessä kertoi, ettei mies ollut päässyt vapaalle jalalle takuita vastaan, koska pakoriski oli liian suuri. Jutun yhteydessä oli Robin pidätyskuva. Mies näytti kuvassa niin vanhalta ja väsyneeltä, etten ollut tunnistaa häntä. Hämmästyksekseni huomasin, ettei kuvan näkeminen aiheuttanut minussa mitään tunteita.

– Se on ymmärrettävää, Paul totesi, kun hämmästelin hänelle puhelimessa tunteitani. – Aa, et ole nähnyt häntä moneen kuukauteen ja bee, hän ei ole mies, joksi luulit häntä. Mistä pääsemmekin Tinder-naapuriisi…

Äidin varoittelut Juuson sydämen särkemisestä olivat tuntuneet niin kiusallisilta, etten ollut kehdannut enää avata koko appia. Sain Paulin hoputuksesta hyvän tekosyyn tsekata, oliko Juuso tykännyt minusta takaisin vai hyljännyt samantien epäkelpona emäntäehdokkaana. Vatsanpohjaani kouraisi kun näin, että Juuso oli tykännyt minusta eli meistä oli tullut ”match”. Sen lisäksi hän oli laittanut viestiä. ”Moi merenneito. Tervetuloa takaisin Suomeen.”

– Voi paska, mitä minä vastaan? henkäisin kauhistuneena Paulille.

– Vastaa ”Kiitos, merimies”, Paul ehdotti.

– Tuo on aivan liian imelää. Hän on suomalainen mies.

– Terve cowboy?

– Hänellä on vain lampaita, hymähdin, ja kirjoitin vastaukseksi ”Kiitos.” Laitoin perään vielä tavallisen hymy-hymiön.

– Koska sinusta tuli noin tylsä? Paul ihmetteli. – Pääset pian pois karanteenista. Kai sinä juhlit edes sitä?

– Kylän ainoa pubi lopetti viime vuonna, joten ehkä repäisen menemällä lähipitseriaan ja tilaamalla pitsan colalla, sanoin ja vitsailin vain puoliksi.

– Wau miten villiä, Paul sanoi sarkastisesti. – Ehkä voisit sopia treffit kuuman maaviljelijäsi kanssa?

– Ehkä jossain toisessa elämässä, sanoin, suljin Tinderin ja poistin sen kännykästäni.

PAULIN EHDOTUS osoittautui ennustukseksi. Juhlin karanteenista vapautumistani Juuson kanssa, mutta aivan muun kuin pitsan merkeissä.

Olin juuri tullut aamu-uinnilta ja otin mökin terassilla aurinkoa pelkissä alusvaatteissa, kun äiti ryntäsi hengästyneenä paikalle vanha navettahaalarini ja kumisaappaat kädessään.

– Milla, pue äkkiä! Sudet ovat hyökänneet… Lampaat ovat kadoksissa! Meidän pitää pelastaa ne! äiti huohotti.

Äidin koko olemus viestitti, että nyt ei ollut aikaa tyhmille kysymyksille, saati vitseille. Vedin haalarin alusvaatteiden päälle ja kumisaappaat paljaisiin jalkoihin ja syöksyin äidin perässä autolle. Auton vieressä odotti farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutunut kuusikymppinen mies. Tunnistin hänet nettistalkkaukseni ansiosta Askoksi, äidin uudeksi vuokralaiseksi.

Matkalla Juuson tilalle äiti kertoi meille, mitä oli tapahtunut. Paikkakunnalle oli muuttanut kevään korvalla susipariskunta yhden vanhan pentunsa kanssa. Muutamana yönä kuulemani ulvonta oli siis ollut kuin ollutkin susien ulvontaa.

Koska aitaus ei ollut susiturvallinen, Juuso oli alkanut ottaa lampaat iltaisin lampolaan. Sudet metsästivät öisin, joten hän oletti, että olisi turvallista päästää ne ulos päiväksi. Yleensä hän päästi lampaat ulos vasta kahdeksalta, mutta tänään hänen piti lähteä kaupunkiin, joten hän päästi lampaat ulos heti herättyään kuudelta. Kun hän oli vihdoin kahdeksan maissa valmiina lähtöön, hänen koiransa oli käyttäytynyt niin levottomasti, että hän oli päättänyt varmistaa, että lampailla on kaikki kunnossa. Ei ollut.

Myrsky oli vaurioittanut pari viikkoa aikaisemmin aitaa, joka oli osin metsän puolella. Nyt aita oli uudestaan rikottu, yksi vanhimmista lampaista makasi raadeltuna muutama metri aitauksen ulkopuolella ja loput lampaista olivat kadoksissa.

Niin kauan kuin muistin, äidillä oli ollut hämmästyttävä kyky pysyä tyynenä erilaisten katastrofien uhatessa. Niin nytkin. Äidin kertomus sai kyyneleet nousemaan silmiini ja vatsaa vääntämään, kun mietin, mikä lampaista oli joutunut menettämään henkensä suden hampaissa. Oliko se ollut Taika – Pilven ja Pörrön ystävällinen mutta kovaääninen emä? Vai sen sisko Loitsu, joka oli tunnettu lauhkeasta luonteestaan?

MATKA TUNTUI tuskallisen pitkältä. Kun vihdoin pääsimme perille, en ollut tunnistaa vanhaa Siltalaa. Äiti oli kyllä sanonut että Juuso oli korjannut paikkaa, mutten ollut odottanut niin isoa muodonmuutosta. Lähes harmaaksi haalistunut päärakennus oli saanut seiniinsä uudet punamullat. Umpeen kasvanut piha oli raivattu ja vanhat marjapuskat ja perennat kukoistivat jälleen. Navetankin katto näytti uudelta.

Pihalla meitä vastassa oli eläinlääkäri ja naapurin vanhaisäntä Pertti, jotka tutkivat kahta nuorta lammasta. Niiden takajaloissa ja peräpäässä oli useita puremia ja veri oli värjännyt turkin punaiseksi. Toinen lampaista makasi maassa voimattomana.

– Tämä on pakko lopettaa. Puremat ovat vaurioittaneet selkärankaa, eläinlääkäri sanoi.

– Löysimme nämä suon laidasta muiden kanssa. Muut ovat vahingoittumattomia, mutta peloissaan, naapuri selitti. – Juuso yrittää ajaa niitä kotiin koiran kanssa.

– Me menemme avuksi, äiti totesi, nappasi seinän vierestä kaksi ämpäriä ja meni navettaan. Ennen kuin ehdin kertoa Askolle, että äiti oli hakemassa lampaille ruokaa, äiti palasi puolillaan rehunappuloita olevien ämpäreiden kanssa.

– Seuratkaa minua, hän sanoi ja lähti harppomaan kohti navetan takana olevaa laidunta.

MARSSIMME äidin perässä sanomatta sanaakaan. Mietin mielessäni, mitä Asko mahtoi tuumata tilanteesta. Asusta päätellen kaikki tämä oli uutta. Hetki ei kuitenkaan tuntunut oikealta small talkille.

Äiti löysi helposti paikan, jossa aita oli hajalla. Siitä vähän matkan päässä makasi elottomana lammas, jonka kylki oli revitty auki.

– Voi ei, se on Loitsu, äiti sanoi ääni järkytyksestä värähtäen.

Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat kuumottaa silmissäni. Samassa kuulimme koiran haukuntaa.

– Tuo on paimennushaukkua, äiti huokasi selvästi helpottuneena.

Pian metsästä ilmestyi polkua pitkin Taika muu lauma perässään. Se pysähtyi kuin seinään nähdessään sisarensa ruumiin.

Pian lammaslauman hänniltä ilmestyi koira, joka yritti kannustaa Taikaa jatkamaan matkaa.

– Taika-kulta, minä tässä, äiti lähestyi lammasta lempeästi jutellen samalla kun heilutteli kevyesti kädessään olevia ämpäreitä niin, että lampaat kuulivat tutun rehujen rahinan.

– Äkkiä, kannetaan tämä piiloon, sanoin Askolle viitaten lampaan raatoon.

Asko tarttui aikailematta lammasta sen verisistä takajaloista. Minä otin kiinni etujaloista ja kannoimme lampaan kauemmas laumasta. Vilkaisin olkani yli ja näin, kuinka lammaslauma lähti liikkeelle äidin rehuämpärin houkuttelemana. Pian metsästä ilmestyi lauman hännillä Tinder-kuvista tuttu mies rapaisissa farkuissa ja verisessä kauluspaidassa. Juuso. Muistin, että miehen oli pitänyt mennä käymään kaupungissa.

– Kaksi vielä puuttuu, Juuso sanoi, kun olimme saaneet lampaat laitumelle ja laskeneet ne.

– Pörrö ainakin puuttuu, minä kauhistuin, nappasin toisen rehuämpäreistä ja lähdin puolijuoksua kohti polkua, jota pitkin mies oli juuri tullut lampaineen.

Naapurin Juuso on lammasfarmari.

OLIN JO suon laidassa tähyilemässä eksyneitä lampaita, kun viereeni ilmestyi ensin Juuson koira ja sitten sen hengästynyt isäntä.

– Sä varmaan löysit muut lampaat tästä, sanoin ja osoitin lampaiden tallaamaa maata.

– Joo, ne seisoivat tässä yhdessä ryppäässä.

– Pörrö on peloton niin kuin äitinsä ja kova karkaamaan. Jos ne sudet eivät ole syöneet sitä, se on voinut hyvinkin lähteä kiertämään suota, sanoin ja lähdin kiertämään suon laitaa myötäpäivään maata tutkien. – Hahaa! hihkaisin ja osoitin maassa olevia siroja sorkanjälkiä.

Juuson koira näytti lukevan ajatukseni, sillä se haistoi osoittamaani jälkiä ja lähti sitten nenä maassa seuraamaan niitä. Olin niin huolissani lampaiden kohtalosta, että lähdin seuraamaan koiraa kysymättä Juuson mielipidettä. Takanani kuuluvista askelista tiesin, että mies tuli perässä.

Suon laita upotti sen verran, ettemme pysyneeet koiran perässä.

– Kiva jos me hukattiin sun koirakin, sanoin kun olimme rämpineet eteenpäin ainakin vartin ajan.

– Kyllä Lordi tulee takaisin, jos me jäädään liikaa jälkeen, Juuso rauhoitteli.

Kuin käskystä Juuson koira alkoi haukkua lähellä. Rämmimme vielä kymmenkunta metriä eteenpäin ja näimme keskellä suota pienellä saarekkeella kaksi erittäin ryvettynyttä ja märkää lammasta. Koira haukkui niitä toiselta saarekkeelta. Maasto saarekkeiden välissä näytti epäilyttävän soiselta ja upottavalta. Tuijotimme maastoa Juuson kanssa hetken hiljaa.

– Okei, me ei selvitä tonne mitenkään kuivin jaloin, katkaisin lopulta hiljaisuuden. – Mä en tiedä, mitä sä ajattelit tehdä, mutta mä aion nyt riisua tän haalarin ja hakea noi kaksi takaisin.

– PÄÄTITTE SITTEN ottaa suokylvyn, Pertti naureskeli, kun vihdoin marssimme Juuson kanssa takaisin tilalle vaatteet kainalossa. Meillä oli kummallakin yllämme pelkät alusvaatteet ja olimme päästä varpaisiin märän turpeen ja suoveden tahrimina.

– Pikemminkin suopainin, Juuso vitsaili.

Päätöksemme riisua oli osoittautunut oikeaksi. Olimme mulanneet molemmat kunnolla jo ennen kuin pääsimme lampaiden luo. Paluumatka kuivalle maalle olisi sopinut johonkin sketsiin, kun kaatuilimme kiroillen rimpuilevien lampaiden kanssa upottavassa suossa. Kun vihdoin ja viimein pääsimme takaisin kovalle maalle ja saimme laskettua lampaat sylistämme, puhkesimme hysteeriseen nauruun silkasta helpotuksesta.

Kun olimme saaneet lampaat navettaan, Juuso kiitti avusta ja tarjosi minulle mahdollisuutta käydä pesemässä itseni.

– Kiitos, mutta enköhän mä kestä kotiin asti, sanoin pudistellen turpeenkokkareet iholtani ja vedin navettahaalarit päälle. Yhtäkkiä ajatus miehen seurassa viipymisestä ujostutti.

Sen jälkeen kun olimme saaneet lampaat pois suolta, Juuson sanainen arkku oli auennut. Olimme heittäneet hervotonta läppää koko kotimatkan kadonneista lampaista, suohirviöistä ja susista, joille kävisi kalpaten, jos ne tulisivat vielä lähellekään lampaita. En muistanut koskaan nauraneeni Robin seurassa niin paljon. Eikä minulta mennyt ohi sekään, miten hyvältä Juuso näytti pelkissä alushousuissa, vaikkakin suoturpeen peittämänä.

– Ehkä ensi kerralla sitten, Juuso sanoi.

– Ai ens kerralla kun me painitaan karanneiden lampaiden kanssa suolla? minä vitsailin.

– Jos sä haluat, niin voidaan me painia ilman lampaitakin, Juuso sanoi ja väläytti hymyn, joka tuntui osuvan suoraan vatsanpohjaani.

Naurahdin hämilläni. Mitä tuohon nyt voisi vastata? Onneksi juuri silloin äiti huikkasi autosta: – Milla, sun kännykkä piippaa koko ajan.

– Nähdään, sanoin Juusolle, kun en keksinyt muutakaan ja lähdin autolle.

– Onko Amerikassa tapahtunut jotain? äiti kysyi huolestuneena, kun tsekkasin ilmoitukseni.

Instagramini näytti seonneen. Sydämeni alkoi lyödä kovempaa, kun avasin applikaation.

– Oh my God, henkäisin nähdessäni saamieni viestien, tykkäysten ja seuraajien määrän. Mirabella, jolla oli lähes satatuhatta seuraajaa, oli saanut sukkansa, rakastunut niihin ja maininnut Instagram-tilini.

”Nämä ovat mukavimmat asiat mitä olen koskaan laittanut jalkoihini”, hän kirjoitti postauksessaan. ”Jos haluat tuntea miltä rakkaus tuntuu jaloissasi, ota yhteyttä rakkaaseen ystävääni Millaan.”

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 6/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.